Vuoden 2025 tähänastisissa meriveden lämpötilahavainnoissa korostuvat sekä harvinaisen matalat että korkeat lämpötilat. Vaikka alkukesä erottui aiempiin vuosiin nähden viileänä, nosti heinäkuun merilämpöaalto pintavesien lämpötilat Suomen merialueilla ajankohdan ennätysarvojen tuntumaan.
Siinä missä merivesi Suomen rannikoilla pysytteli poikkeuksellisen lämpimänä pitkälle syksyyn 2024, kesän 2025 alkupuoliskolla pintavedet olivat pääsääntöisesti pitkän ajan keskiarvoa viileämpiä. Suurimmat erot vuosien 1991–2020 havaintojen määrittämään ilmastolliseen vertailukauteen havaittiin Kalajoen Maakallan (kuva 1) sekä Porin Kaijakarin havaintoasemilla, joilla meriveden lämpötila pysyi vuodenaikaan nähden harvinaisimman 10 %:n sisällä. Vaikka ajankohdan minimiennätyksiä ei kirjoitettukaan uusiksi, pitkään jatkunutta tilannetta voidaan nimittää merelliseksi kylmyysaalloksi (marine cold spell). Kaijakarin asemalla matalia meriveden lämpötiloja havaittiin ensin toukokuussa ja uudelleen kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin asti. Alkukesän koleiden säiden lisäksi tilanteeseen vaikutti syvän veden kumpuaminen pintaan rannikon läheisyydessä.
Heinäkuussa pintavesi lämpeni nopeasti
Viileän alkukesän jälkeen heinäkuun hellejakso näkyi Itämerellä pintaveden nopeana lämpenemisenä, jonka seurauksena kehittynyt merilämpöaalto havaittiin kaikilla Suomen rannikon lämpötila- ja aaltopoijuilla. Nopeimmin vedet lämpenivät Perämerellä: Kalajoella meriveden pintalämpötila kohosi heinäkuussa vain kahdessa viikossa 6,5 asteesta yli 22 asteeseen (kuva 1). Perämeren aaltopoijulla lämpötilan maksimi havaittiin 22.7., jolloin pintalämpötila oli ylimmillään 25,5 astetta, joka on korkein poijun noin kahdentoista vuoden toimintansa aikana mittaama meriveden lämpötila. Suomenlahden aaltopoijulla 25.7. hetkellisesti mitattu 25,8 astetta oli puolestaan tämän poijun 20-vuotisen mittaushistorian toiseksi korkein päivämaksimi.
Merilämpöaalto luokiteltiin kohtalaisen voimakkaaksi suurella osalla asemia, mutta Oulussa (Santapankki) merilämpöaalto havaittiin hyvin voimakkaana. Kestoajaltaan tilanne oli pisin Perämerellä ja ylsi Kalajoella 28 vuorokauteen. Selkämerellä ja Suomenlahdella merilämpöaallon kestoaika oli asemasta riippuen 6–16 vuorokautta.
Heinä-elokuun merilämpöaaltoa seurasi toinen, syyskuussa alkanut lämpöaalto, joka havaittiin kaikkien paitsi Maalahden lämpötilapoijun havainnoissa. Myös tämä lämpöaalto havaittiin kategoriassa 1 (kohtalaisen voimakas), poislukien Oulun, Hangon ja Kotkan asemat, joilla kategoria oli 2 (hyvin voimakas). Merilämpöaaltoa ei havaittu Porissa syvän veden kumpuamisesta johtuen. Useilla asemilla merilämpöaalto jatkui vielä lokakuussa kohtalaisena, ja esimerkiksi 10.10. Suomenlinnan aaltopoijulla merivesi oli 3,3 astetta ajankohdan keskiarvoa lämpimämpää.
Poijut ja satelliitit meriveden lämpötilan seurannassa
Lämpötilapoijut tarjoavat tärkeää tietoa meriveden lämpötilan muutoksista yksittäisissä havaintopaikoissa, mutta satelliittiaineisto mahdollistaa merilämpöaaltojen alueellisen laajuuden tarkastelun. Yli 40 vuoden (1982–2024) satelliittiaineistoon perustuen merilämpöaaltojen on havaittu sekä yleistyneen että voimistuneen intensiteetiltään. Globaali trendi näkyy myös Itämerellä, jonka on tutkimuksissa havaittu lämpenevän globaalia keskiarvoa nopeammin muiden rannikkovesien ja murtovesialtaiden tavoin. Menneiden vuosikymmenten osalta vielä 1980-luvulla 30 % Itämeren pinta-alasta kattanut kesän 1988 merilämpöaalto erottui lämpimimpänä. 1990-luvulle tultaessa vastaavia tilanteita oli huomattavasti enemmän, ja esimerkiksi vuosina 1990, 1992 ja 1997 merilämpöaalto kattoi yhtäaikaisesti yli 60 % Itämeren pinta-alasta.
Satelliittidatan perusteella 2000-luvulta alkaen merilämpöaaltoja on havaittu Itämerellä vuosittain. Vuosi 2024 erottui poijujen havainnoissa Suomen rannikoilla poikkeuksellisen lämpimänä, ja Suomenlahden asemilla mitattiin koko mittaushistorian korkeimpia syykuun meriveden lämpötiloja. Tuolloin merilämpöaalto havaittiin 30–40 %:lla Itämeren pinta-alasta, voimakkaimpana juuri Suomen rannikolla. Pinta-alan perusteella tarkasteltuna laajin merilämpöaalto on havaittu vuonna 2002, jolloin se kattoi 95 % Itämeren pinta-alasta.
Kuva 1: Kalajoen Maakallan lämpötilapoijun havainnot kesällä 2025. Ylemmässä kuvassa poijun mittaamaa meriveden pintalämpötilaa on verrattu Copernicus-meripalvelun uusanalyysituotteen meriveden pintalämpötiloihin vuosilta 1991–2020 ja alemmassa kuvassa merilämpöaallon voimakkuutta tällä havaintoasemalla kuvaavien kategorioiden raja-arvoihin.
Mikä on merilämpöaalto?
Merilämpöaalto (marine heatwave) on pitkäkestoinen tilanne, jolloin meriveden pintalämpötila on selvästi korkeampi kuin keskimäärin kyseisenä aikana vuodesta. Ilmatieteen laitoksella käytetään kansainvälistä Hobdayn määritelmää, jonka mukaan veden pintalämpötilan tulee pysyä vähintään viiden päivän ajan lämpimämpänä kuin 90 prosenttia kyseisen ajankohdan pintalämpötiloista. Tämä 90 prosentin raja-arvo lasketaan pitkän ajan havaintojen tai uusanalyysin perusteella. Vastaavasti, jos merivesi on pitkään selvästi ajankohdan keskiarvoa kylmempää, voidaan puhua merellisestä kylmyysaalosta (marine cold spell).
Merilämpöaallot luokitellaan lämpöaallon voimakkuuden perusteella neljään kategoriaan: 1 (kohtalaisen voimakas), 2 (hyvin voimakas), 3 (erittäin voimakas) ja 4 (äärimmäisen voimakas).
Teksti: Veera Haapaniemi
Kuva: Antti Kangas
Julkaisun viitetiedot:
Haapaniemi, V. 2025: Ääripäiden kesä itämerellä. Ilmastokatsaus, 27(9), 8–10, https://doi.org/10.35614/ISSN-2341-6408-IK-2025-09-02
