Ilmatieteen laitos on tehnyt Suomessa säähavaintoja yksittäisillä asemilla jo 1800-luvulta alkaen. Tällä hetkellä kattavaa laaja-alaista digitalisoitua säähavaintoaineistoa on Ilmatieteen laitoksen havaintotietokannasta saatavilla vuodesta 1959 alkaen. Korkein Suomessa havaittu lämpötila on 37,2 astetta, joka mitattiin 29. heinäkuuta vuonna 2010 Liperissä Joensuun lentoasemalla. Suomen kylmyysennätys on vastaavasti -51,5 astetta, joka mitattiin Kittilän Pokassa 28. tammikuuta vuonna 1999.

Päiväkohtaiset maksimi- ja minimilämpötilat Suomessa vuosina 1959 – 2018

Tarkastellaan seuraavaksi Suomessa mitattuja päiväkohtaisia kaikkein ylimpiä ja alimpia lämpötiloja. Kuvaan 1 on piirretty vuoden jokaisen kalenteripäivän ylin ja alin maassamme havaittu lämpötila vuosina 1959 – 2018. Kuvasta nähdään, että huolimatta melko pitkästä 60-vuotisesta tarkastelujaksosta on lähekkäisten päivienkin välillä edelleen varsin suurta hajontaa. Suomen sää on siis hyvin vaihtelevaa: Vuodet eivät ole veljeksiä, eivätkä päivätkään ole aina samasta puusta veistettyjä. Maksimilämpötilakäyrässä erottuu hyvin Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys (37,2 °C), joka kohoaa selvästi muiden päiväkohtaisten maksimilämpötilojen yläpuolelle. Toinen hyvin erottuva lämpöpiikki on lokakuun lämpöennätys (20,9 °C), joka mitattiin 14.10.2018 Kruunupyyssä. Minimilämpötiloissa merkillepantavaa on, että ainakin jossain päin Suomea on vuoden jokaisena kalenteripäivänä mitattu pakkasta (korkein minimilämpötila -0,9 °C). Toinen ehkä hieman yllättävä havainto on, että esimerkiksi tammikuun puolivälissä on päiviä, jolloin Suomessa ei ole mitattu missään yli 40 asteen pakkasia.

Kuva 1. Päiväkohtaiset absoluuttiset ylimmät (punainen käyrä) ja alimmat (sininen käyrä) Suomessa mitatut lämpötilat vuosina 1959 – 2018.

Korkeimmat päiväkohtaiset lämpötilat painottuvat Ahvenanmaalle ja alimmat Lappiin

Eniten päiväkohtaisia maksimilämpötiloja on mitattu Ahvenmaan Jomalassa, 38 kappaletta, ja ne painottuvat talviaikaan eli lokakuusta maaliskuuhun. Kesällä kuumimmat lämpötilat taas on mitattu lähinnä maan etelä- ja keskiosan maa-asemilla. Ehkä hieman yllättäen kesällä Lapista nousee mitalisijoille Utsjoen Kevon jokilaaksossa sijaitseva sääasema viidellä päiväkohtaisella maksimilämpötilallaan Puumalan Kirkonkylän Hiisivuoren (8 kpl) ja Lapinjärven Ingermanninkylän (6 kpl) jälkeen. Päiväkohtaiset alimmat lämpötilat taas painottuvat Lappiin vuodenajasta riippumatta. Eniten päiväkohtaisia minimilämpötiloja on mitattu Sallan Naruskajärvellä, 70 kappaletta. Äärevänä sääasemana voidaan pitää edellä mainittua Utsjoen Kevoa, jossa on mitattu sekä kesällä korkeimpia päiväkohtaisia maksimilämpötiloja että talvella alhaisimpia minimilämpötiloja. Maan etelä- ja keskiosassa ääreviä sääasemia, joissa on siis mitattu sekä ylimpiä päiväkohtaisia maksimilämpötiloja- että alimpia minimilämpötiloja, ovat Vihdin Maasoja, Lappeenrannan Konnunsuo ja Tohmajärven Kemie. Todettakoon, että kaikki Ilmatieteen laitoksen säähavaintoasemat eivät ole toimineen koko 60-vuotista (1959 – 2018) tarkasteluaikaa ja joidenkin havaintopaikkaa on siirretty. Lisäksi tarkasteluun ei ole otettu mukaan Lapin tunturiasemia.

Kylmiä äärilämpötiloja eniten tarkasteluajanjakson alussa ja korkeita jakson lopussa

Kuvassa 2 on esitetty päiväkohtaisten maksimi- ja minimilämpötilojen esiintyminen vuosittain ajanjaksolla 1959 – 2018. Koska kutakin vuoden kalenteripäivää tarkastellaan erikseen, on kumpiakin siis 365 kappaletta eli keskimäärin noin 6 kappaletta vuotta kohden. Kuvasta 2 näkyy, että päiväkohtaiset minimilämpötilat (siniset palkit) näyttävät painottuvan selkeästi vuodesta 1959 alkaneen havaintojakson alkupuolelle ja maksimilämpötilat (punaiset palkit) loppupuolelle. Esimerkiksi kuluvalla 2010-luvulla on päiväkohtaisia maksimilämpötiloja mitattu peräti 102 kertaa, minimilämpötiloja ainoastaan 7 kertaa (tilanne vuoden 2018 loppuun mennessä). Päiväkohtaisten maksimi- ja minimilämpötilojen esiintymisvuosien jakaumasta näkee selkeästi, että ilmasto on lämmennyt Suomessa viimeisten vuosikymmenien aikana. Suomen ilmaston tulevaisuudessa edelleen lämmetessä, voitaneen hyvin olettaa, että päiväkohtaisiin minimilämpötiloihin ei tule enää suuria muutoksia. Näin ollen kuvan 1 alempaa käyrää voidaan jo pitää lähes ”kiveen hakattuna”, jos tarkastelujakso aloitetaan tulevaisuudessakin vuodesta 1959. Sen sijaan maksimilämpötilakäyrä luultavasti kohoaa yhä korkeammalle, sitä enemmän mitä kauemmaksi tulevaisuuteen menemme.

Kuva 2. Päiväkohtaisten maksimilämpötilojen (punaisen pylväät) ja minimilämpötilojen (siniset pylväät) esiintyminen vuosittain 1959 – 2018.

Kuvassa 3 on jaoteltu päiväkohtaisten maksimi- ja minimilämpötilojen esiintyminen kolmeen noin 20 vuoden mittaiseen jaksoon: vuosi 1959 sekä 1960- ja 1970-luku, 1980- ja 1990-luku sekä 2000-luku.

Kuva 3. Päiväkohtaisten maksimilämpötilojen (punaiset pylväät) ja minimilämpötilojen (siniset pylväät) esiintyminen vuosina 1959-1979, 1980-1999 ja 2000-2018.

Havainnot äärilämpötilojen muutoksista hyvin sopusoinnussa meneillään olevan ilmastonmuutoksen kanssa

Päiväkohtaiset maksimilämpötilat mitataan talvella useimmiten pilvisessä tai tuulisessa säässä ja muina vuodenaikoina aurinkoisella säällä iltapäivällä. Kyseisissä tilanteissa maanpinnan läheinen ilmakerros on hyvin sekoittunut ja siten varsin tasalämpöinen. Päiväkohtaiset minimilämpötilat mitataan sen sijaan lähes poikkeuksetta selkeässä ja heikkotuulisessa säätilanteessa, kun auringon säteilyä ei ole tai se on olematonta. Tällöin maanpinta jäähtyy säteilemällä lämpöä avaruuteen. Jäähtynyt maanpinta (tai lumenpinta) kylmentää myös välittömästi yläpuolellaan olevan ilmakerroksen, jolloin kaikkein kylmin ilma jää ohueen kerrokseen maanpinnan lähelle. Kyseisessä tilanteessa ilmakehän vastasäteilyn merkitys havaituissa lämpötiloissa korostuu.

Kuvasta 3 voidaan havaita, että päiväkohtaiset minimilämpötilat ovat vähentyneet havaintojakson aikana selvästi nopeammin kuin päiväkohtaiset maksimilämpötilat ovat lisääntyneet. Toisin sanoen alimmat lämpötilat ovat nousseet ylimpiä lämpötiloja nopeammin. Havainto on hyvin sopusoinnussa meneillään olevan ilmastonmuutoksen kanssa, minkä seurauksena maapallon ilmasto on lämmennyt lähes asteen reilussa sadassa vuodessa. Ilmastonmuutos on lisännyt ilmakehän vastasäteilyä, mikä on suurelta osin seurausta hiilidioksidipitoisuuden voimakkaasta kasvusta ilmakehässä. Osaltaan voimistunutta vastasäteilyä selittää myös muiden kasvihuonekaasujen (mm. metaani) ja etenkin vesihöyrypitoisuuden kasvu ilmakehässä. Vesihöyry on voimakas kasvihuonekaasu, jota lämmennyt ilmakehä pystyy sitomaan itseensä entistä enemmän.

Ilmakehän vastasäteilyn voimistumisen lisäksi myös ilmaston lämpenemisestä johtuva lisääntynyt pilvisyys, lämpöä eristävän lumipeitteen väheneminen sekä maaperän kuivuminen (lähinnä keväisin) voivat osaltaan selittää äärilämpötiloissa tapahtuneita muutoksia. Yhtä kaikki, perustekijä sekä alimpien että ylimpien äärilämpötilojen muutoksissa on ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden voimakas kasvu ilmakehässä. Ennen teollistumista ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli noin 280 ppm:ää (miljoonasosaa ilmakehän tilavuudesta). Havaintojakson aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on kohonnut vuoden 1959 noin 310 ppm:stä vuoden 2018 noin 410 ppm:ään, ja se kasvaa tällä hetkellä maapallon ilmastohistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna hurjaa vauhtia, noin 2 – 2,5 ppm:ää vuodessa.

Kirjoittaja: Hannu Valta, meteorologi, Ilmatieteen laitos